KULOSAAREN SEURAKUNNAN HISTORIA

Tälle sivulle on koottu artikkeleita, jotka liittyvät Kulosaaren seurakunnan ja Kulosaaren Kirkkovakka ry:n historiaan. Artikkelit on kirjoittanut Mikko-Olavi Seppälä

Kuva: Kulosaaren kirkko vihittiin käyttöön 1.12.2035. Arkkitehti Bertel Jung.

Kulosaaren Kirkkovakka – 60 vuotta pianoja, adresseja ja seurallisuutta

Paikallisyhdistys Kulosaaren Kirkkovakan perustamisesta tuli vuonna 2025 kuluneeksi 60 vuotta. Seurakunnan tukiyhdistyksellä oli 1960-luvulla tärkeä rooli paikallislehden julkaisijana sekä lapsi- ja nuorisotyön tukijana. Viime vuosina yhdistys on järjestänyt kirkkokonsertteja ja pitänyt huolta seurakunnan taideaarteiden kunnostamisesta.

Kulosaaren toinen nuoruusaika

Vuonna 1965 Kulosaari eli paisuntavaihettaan. Uudet kerrostalo- ja rivitaloalueet, ostoskeskus ja kansakoulukompleksi olivat valmistuneet, ja kaupunginosan väkiluku oli nelinkertaistunut. Samalla vanhan huvilakaupunginosan idyllinen rauha ja itsetietoinen yhteenkuuluvuuden tunne oli järkkynyt.

Hajaannusta lisäsi se, että entinen kaksikielinen seurakunta oli pilkottu ja liitetty osaksi Helsingin seurakuntayhtymää. Seurakuntajaossa ruotsinkieliset liittyivät osaksi laajempaa Matteus-seurakuntaa. Vanha pappila jäi suomenkieliselle seurakunnalle. Sen alakerrassa toimi kirkkoherranvirasto ja seurakuntasali, ja yläkertaan muutti vuonna 1962 vastavalittu kirkkoherra, Paavo Kiuru perheineen.

Kirkkoherra Kiuru pyrki tarmokkaasti keräämään seurakuntaansa kokoon: luomaan yhteyksiä seurakuntalaisiinsa sekä uusien ja vanhojen kulosaarelaisten välille. Uusi seurakunta halusi asemoitua keskelle modernia paikallisyhteisöä.

Lapsiperheet olivat ottaneet Kulosaaren omakseen, ja suomenkielisessä seurakunnassa oli tuohon aikaan kirjoilla yli 4000 jäsentä. Ongelmana oli, että seurakuntayhtymältä saadut toimintavarat eivät riittäneet pyörittämään toimintaa sellaisella teholla, mihin Kiuru pyrki. Kirkkoherra itse toimi aktiivisesti Lions-klubin ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisosastoissa, jotka tukivat seurakunnan päiväkerhotoimintaa. Naisteologi Paula Yrjölä vastasi tyttökerhoista ja kotikäynneistä, joilla pyrittiin vahvistamaan lapsiperheiden yhteyttä kirkon toimintaan. Samaan aikaan kanttori Martti Neuvonen kokosi lapsikuoroja ja HNMKY:n Arvo Kuikka poikien soittokunnan.

Myös paikallislehti Seurakuntaviestin perustamisessa vuonna 1963 oli tausta-ajatuksena yhteyksien luominen ja seurakuntatietoisuuden lisääminen. Kiurun perustama ja toimittama lehti toimi yhdyssiteenä, joka jaettiin seurakunnan kaikille jäsenille. Mutta pian huomattiin, että lehden julkaiseminen kävi liian raskaaksi. Toiminta oli järjestettävä laajemmalle pohjalle.

Nimi Vilkunan keksintöä

Kulosaaren ostoskeskukseen kokoontui avoimella kutsulla 15.2.1965 joukko kulosaarelaisia perustamaan tukiyhdistystä seurakunnalle. Asia oli pienellä piirillä pohjustettu pappilassa tammikuussa. Ennen muuta toivottiin, että yhdistys ottaisi vastuulleen Seurakuntaviestin ja adressimyynnin. Yleisemmällä tasolla ajateltiin, että rekisteröity yhdistys voisi tukea nuorisotyötä sekä luoda yhteyksiä ja lujittaa seurakuntatietoisuutta kulosaarelaisten piirissä. Kutsun allekirjoittajina oli joukko tunnettuja nimiä, kuten Armas Lindgrenin vävypojat, kansliapäällikkö Jaakko Rahola ja taiteilija Antti Salmenlinna, rouva Liisa Vilkuna, varatuomari Pauli Kanerva sekä yritysjohtajat Erik Berner, Jorma Soiro ja Aulis Pakula, jonka lahjoittama moottorivene oli pari vuotta myöhemmin käynnistämässä Kulosaaren Meripartion toimintaa.

Kokous perusti yhdistyksen, joka sai professori Kustaa Vilkunan aloitteesta kansatieteellisen nimen Kulosaaren Kirkkovakka. Kirkkovakat olivat puisia kantoastioita, joita tarvittiin pitkillä kirkkomatkoilla. Niihin pakattiin eväät ja pyhävaatteet, jotka vaihdettiin ylle vasta kirkolle tultua. – Kustaa Vilkunan ideoimia nimiä oli myös Puhos, jota tuolloin käytettiin Kulosaaren ostoskeskuksesta ja muistakin Itä-Helsingin ostoskeskuksista. Nimitys jäi pitkäaikaisempaan käyttöön ainoastaan Puotinharjussa.

Kirkkovakan ensimmäistä hallitusta johtivat hammaslääkäri Irja Laihio sekä taloudenhoitaja-sihteerinä toiminut anestesialääkäri Sirkka Lappalainen. Varapuheenjohtaja oli kasvinviljelyn professori Juhani Paatela, joka tunnettiin Laulavasta lintukirjastaan – Paatela harrasti linnunlaulun äänittämistä ja lintujen kuvaamista. Talouden ja hallinnon osaajia olivat Erik Berner, valtiovarainministeriön virkamies Matti Kärmeniemi sekä partiopoikajärjestön ylijohtajana tunnettu Suomen Pankin virkamies Pauli Kanerva. Lehtimaailman asiantuntemusta joukkoon toi Apu-lehden kustantaja ja päätoimittaja Olli Lyytikäinen.

Toiminta alkoi vilkkaana

Kirkkovakka käynnisti toimintansa Kulosaaren yhteiskoululla järjestetyllä juhlalla, johon myytiin yli 200 lippua. Ohjelmassa kerrottiin rauhannobelisti Albert Schweitzerin elämäntyöstä ja esitettiin Leena Laihion kaitafilmi ”Suuri Afrikan safari”, jossa suomalaisjoukko saapuu onnittelemaan tätä 90-vuotiasta lääkäri-pappia Gabonin Lambarénéen.

Kulosaari oli lapsiperheiden kaupunginosa, ja Kirkkovakan alkuvaiheen toiminnassa korostui lapsi- ja nuorisotyön tukeminen. Tukiyhdistyksen avulla seurakunnan lasten päiväkerhoon voitiin palkata pätevä johtaja. Pianot hankittiin niin päiväkerhohuoneistoon kuin seurakuntasaliin, joka tuolloin vielä toimi vanhan pappilan alakerrassa.

Kiurun johtama seurakunta haaveili myös omasta kesäkodista, jota voisi hyödyntää rippileireillä ja yleisemmin nuorisotyössä. Kustaa Vilkuna puolestaan elätteli ajatusta seurakunnan museosta, joka voisi sijoittua kellotapuliin ja muodostaa perustan Kulosaaren kotiseutumuseolle.

Kirkkovakan tärkeimmäksi toimintamuodoksi tuli kuitenkin Seurakuntaviestin julkaiseminen. Lehti oli käynnistynyt jo aikaisemmin, mutta nyt tukiyhdistys otti vastuun sen taloudesta ja toimituksesta. Kiuru kiitteli, miten lehti alkoi täyttyä ilmoituksista ja kannatti itse itsensä. Ilmoitushankkijana kunnostautui Marjatta Turtiainen.

Kirkkovakka oli jo alkuvaiheessa verraten pieni yhdistys, jolla oli perustamisvuonnaan vain 23 jäsentä ja parina seuraavana vuonna noin sata jäsentä. Yhdistys sai tuloja myymällä muistoadresseja, jotka oli suunnitellut Antti Salmenlinna.

Kun Paavo Kiuru siirtyi kirkkoherraksi Hyvinkäälle vuonna 1967, Kirkkovakan vilkkaana alkanut toiminta tyrehtyi kokonaan. Adressien myyntituotolla voitiin sentään jatkuvasti auttaa seurakuntaa pienhankinnoilla, kuten alttarivaatteilla.

Uusi nousu

Kulosaaren Kirkkovakka herätettiin henkiin vuonna 1979, kun seurakunta oli menettänyt toisen papinvirkansa ja kirkkoherra Tauno Sarantola oli raskaan työtaakan alla. Uusi seurakuntasali (1977) kerho- ja diakoniatiloineen sinänsä soi mahdollisuudet monipuoliselle toiminnalle. Tässä vaiheessa seurakunnan avuksi tulivat vauraampien paikallisyhteisöjen lahjoitukset, jotka kanavoitiin kulkemaan Kirkkovakan kautta. Kulosaaren Kotiseuturahasto lahjoitti Kirkkovakalle 3500 markkaa sekä joukon osakkeita. Samaan aikaan Yhdistys opettajatarkoteja varten ry lahjoitti 4000 markkaa, jotka oli tarkoitettu erityisesti vanhustyöhön.

Saaduista varoista puolet lahjoitettiin eteenpäin Meripartiolle ja seurakunnalle, mutta lopuista jäi Kirkkovakalle taloudellinen pesämuna, jonka vuosien saatossa kasvavilla tuotoilla on voitu tukea seurakunnan diakoniatyötä sekä järjestää vuosittaisia tapahtumia ja retkiä. Vuonna 1985 Kirkkovakka kustansi seurakuntasaliin krusifiksin. Kirkkovakka on jatkuvasti vastannut seurakunnan adressi- ja korttimyynnistä.

Jatkuvuuden takasi varatuomari Pauli Kanerva, joka oli ollut perustajajäsenenä laatimassa yhdistyksen sääntöjä ja toimi jälleen sen sihteerinä aina 1980-luvun loppupuolelle asti. Uuden tulemisen jälkeen Kirkkovakan puheenjohtajina toimivat kirkkoherrat Tauno Sarantola, Ismo Törrönen ja Markku Rautiainen. Pitkäaikaisina vastuunkantajina kunnostautuivat Pentti Paavola, Sirkka Liisa Linna, Aila Harju ja vuosituhannen vaihteen jälkeen Juhani Arppe, joka nousi Kirkkovakan puheenjohtajaksi. Taitavasta taloudenpidosta ovat vastanneet Urho Sarjaluoto ja Pasi Santaholma. – Nykyään Kirkkovakkaa johtaa Pertti Immonen.

Satsauksia Kulosaaren hyväksi

Kulosaaren Kotiseuturahaston tuki on mahdollistanut Kirkkovakalle 2000-luvulla eräiden suurempien hankkeiden toteuttamisen. Keväällä 2003 Kirkkovakka sai säätiöltä varat konserttiflyygelin hankkimiseksi seurakuntasaliin. Muutama vuosi myöhemmin myös kirkko sai uuden pianon. Vuosina 2009–2010 Kirkkovakka teetti – osin Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella – Kulosaaren seurakunnan historian, joka ilmestyi parahiksi ennen Kulosaaren, Herttoniemen ja Myllypuron seurakuntien yhteenliittämistä vuonna 2011.

Kun Kulosaaren seurakuntasali jouduttiin kosteusongelman vuoksi sulkemaan ja sen tulevaisuus näytti epävarmalta, Kirkkovakka vuokrasi tilan seurakunnalta ja turvasi kriittisen välivaiheen ennen salin peruskorjausta. Kun korona keskeytti tapahtumat, Kirkkovakka ryhtyi järjestämään striimattuja kirkkokonsertteja ja juhlisti Kulosaaren seurakunnan perustamisen satavuotisjuhlaa 2021 näyttelyllä ja muistojen keruulla.

Kirkkokonserteista on tullut yhdistykselle pysyvä toimintamuoto, ja niiden tarpeisiin on hankittu valaistustekniikkaa. Viime aikoina Kirkkovakan huomio on kiinnittynyt myös seurakunnan taideaarteiden vaalimiseen. Ensimmäisenä kustannettiin seurakuntasalia koristavan Marjatta Weckströmin Credo-reliefin restaurointi. Tänä vuonna vuorossa ovat monia kolhuja kärsineet hopeiset kynttilänjalat, jotka aikoinaan lahjoitettiin kirkon vihkiäisiin vuonna 1935. Ne on tarkoitus esitellä uudessa loistossaan kirkon 90-vuotisjuhlassa vuoden 2025 ensimmäisenä adventtina.

Kirjallisuutta:

Seppälä, Mikko-Olavi: Kulosaaren seurakunnan historia 1921–2010. Kulosaaren Kirkkovakka 2010.

Sunila, Jenny: Kulosaaren Kirkkovakka 1964–2004 (moniste)

Entistä ehommat – Kulosaaren kirkon kynttilänjalat

Kulosaaren kirkon lattialla seisovat kynttilänjalat ovat palvelleet saarelaisia yli sadan vuoden ajan. Ajan saatossa ne olivat päässeet kolhiintumaan ja menettäneet ryhtinsä. Kulosaaren Kirkkovakka huolehti niiden kunnostamisesta uuden veroisiksi. Visainen tehtävä uskottiin hopeaseppä Jari Nissiselle.

Allan Granfeltin lahjoitus vanhaan kirkkosaliin

Kulosaaren seurakunta vastaanotti lahjoituksia seurakuntalaisilta sekä ensimmäistä kirkkosalia varustettaessa vuonna 1921 että varsinaista kirkkoa vihittäessä vuonna 1935. Väliaikainen kirkkosali sisustettiin kunnantalon yhteyteen Armas Lindgrenin suunnitelman mukaisesti. Alkavan seurakunnan varoista kustannettiin kalusteet, urkuharmoni ja papinkaapu, mutta paljossa tukeuduttiin yksityiseen apuun. Esimerkiksi ehtoollismaljan hankki johtaja Juho Kuosmanen ja öylättilautasen johtaja Albert Boxström, ja alttarivaatteet valmistettiin seurakuntalaisten omin voimin. Kirkkosaliin lahjoitetut esineet seurasivat aikanaan mukana uuteen kirkkoon. Niin myös kynttilänjalat, jotka oli seurakunnalle lahjoittanut johtaja Allan Granfelt puolisoineen.

Granfelt (1872–1947) muistetaan Kulosaaren huvilakaupungin keskeisenä perustajahahmona, joka toimi alkuvaiheessa Brändö-yhtiön isännöitsijänä eli toimitusjohtajana ja sitten Kulosaaren kunnanvaltuuston ensimmäisenä puheenjohtajana. Varsinaisena päätoimenaan Granfelt pyöritti Helsingfors Saluhallar -yhtiötä, joka omisti Unioninkadun Torihallit ja vuokrasi niistä liiketiloja. Granfeltin huvila sijaitsee hallitsevalla paikalla Casinoa vastapäätä hänen oman nimikkokatunsa varrella.

Granfeltilla oli suuret ansiot myös seurakunnan rakennushankkeiden järjestämisessä. Hän kuului kirkkovaltuustoon ja -neuvostoon 1920-luvun alussa ja ystävystyi kirkkoherra Rafael Gyllenbergin kanssa. Granfelt järjesti 1921 seurakunnalle ja pappilalle tilat kunnantalon yhteyteen ja junaili myöhemmin rakennuksen myynnin seurakunnalle. Hän johti Leposaaren hautausmaan rakennushanketta, oli rakentamassa kellotapulia ja maksoi omasta pussistaan yhden sen kolmesta kellosta. Edelleen Granfelt oli mukana 1930-luvulla, kun kirkkoa rakennettiin ja sen alttaritaulua hommattiin. Kynttilänjalat seisoivat arkun molemmin puolin hänen omissa hautajaisissaan tammikuussa 1947.

Hopeaseppä kertoo

Kynttilänjalat kunnosti talvella 2024–2025 hopeaseppä Jari Nissinen Monimetalli oy:stä. Ensin ne oli purettava osiin. 110 senttimetriä korkeat jalat koostuivat teräsrungosta ja 16 hopeoidusta messinkiosasta, jotka olivat kokeneet kovia vuosien varrella. Molempien kynttilänjalkojen sisällä oli runsaasti puisia vahvistusosia, jotka olivat hajonneet niin, että jalat olivat päässeet taipumaan kasaan ja vääntymään.

Kuva: Kynttilänjalan yläosa ennen kunnostusta.

Ammattilaisenkin on vaikea arvioida kynttilänjalkojen ikää. – Varmastikaan niitä ei ole uutena lahjoitettu seurakunnalle, Nissinen toteaa. – Juttelin tässä sepän kanssa, joka katsoi kynttilänjalkojen teräsrunkoja, toinenhan oli poikki ja piti korjata. Teräsrunko oli tehty takomalla, ja sepän mukaan samaan tapaan tehtiin satojen vuosien ajan. Messinkisiä pintaosia on uusittu ja vaihdettu jälkikäteen. Mutta milloin, sitäkin on vaikea sanoa. Mitään leimoja näissä ei yleensäkään ole.

Nissinen arvelee, että kynttilänjalat ovat parisataa vuotta vanhoja ja venäläistä alkuperää. – Samalla tyylillä Venäjällä on tehty samantyylisiä kynttilänjalkoja, joita on monessa ortodoksisessa kirkossa, Nissinen tietää. – Yläosissa on vaihtelua, siinä voi olla yksi kynttilä tai sitten 40 kynttilää, niitä on hyvin erilaisia. Olen kunnostanut aikaisemminkin muutaman tuollaisen, hän kertoo.

Kuva: Kynttilänjalat purettuna

Kulosaaren kynttilänjalat olivat päässeet todella huonoon kuntoon. – Puuosat olivat täysin hapertuneet pois, joten uusin ne kaikki. Yhdessä metalliosassa saattoi olla satoja kolhuja. Puolet messinkiosista jouduin korjaamaan ja juottamaan niihin vahvikkeita sisälle, puolet onnistui pelkällä oikaisulla. Sen jälkeen kuparoin ja hopeoin kaikki osat. Lisäksi tein kynttilänjalkoihin uudet mansettilautaset.

Vanhin esine, joka on käynyt Nissisen pajalla korjattavana, oli Tuusulan kirkon 400 vuotta käytössä ollut kastemalja. Tyypillistä näin vanhoille kirkollisille esineille on, että niitä on korjailtu useita kertoja matkan varrella – vaihtelevalla taidolla. Nissinen havaitsi, että Kulosaaren kynttilänjalkojakin oli paikkailtu kuluneen sadan vuoden varrella.

– Toinen juttu on, että ne oli sitten korjauksen jälkeen väärin kasattu. Eli siellä oli uusittu hajonneita osia, mutta kun ei ole ollut kameraa apuna niin korjaaja ei ole tiennyt, missä järjestyksessä osat on koottava. Ihan kuin legopalikoita olisi laitettu väärinpäin, osat eivät enää ollenkaan istuneet toisiinsa, hopeaseppä kuvailee.

Nissinen saikin pähkäillä ja sovitella, mitkä osat kuuluivat yhteen. – Ei se järjestys välttämättä ihan oikein ole edelleenkään, mutta on se lähempänä kuin millaisena ne minulle tulivat.